Kesäkuu 2020

Saavutettavuuden merkitys näkövammaiselle oppijalle

 

Digitaalisten palvelujen saavutettavuus on yksi kriittisimmistä näkövammaisten ihmisten koulutukselliseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen osallisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Seuraavat pohdinnat saavutettavuudesta perustuvat omiin kokemuksiini sokeana ruudunlukijan käyttäjänä, erityispedagogiikan opintoihini sekä työhöni verkkosivustojen saavutettavuusauditoijana Avaava Digitalilla. Lisäksi jotkin esittämäni ajatukset ovat heijastumia meneillään olevasta pro gradu -tutkielmastani, joka käsittelee näkövammaisten nuorten aikuisten näkemyksiä näkövammaistaidoista ja niiden oppimisesta. Kaikki graduun haastattelemani nuoret aikuiset toivat esille saavutettavuuden merkityksen.

 

Liityin yliopisto-opintojeni alussa näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmään, jossa yksi yleisimmistä puheenaiheista ovat ongelmat erilaisten oppimis- ja tenttiympäristöjen sekä opiskelussa tarvittavien ohjelmien ja tiedostojen käytössä ruudunlukijoilla ja näppäinkomennoilla. Tämä aiheuttaa opiskelijoille suurta psyykkistä kuormitusta ja vertaisneuvojen tarvetta. Ryhmässä on jaettu monenlaisia keinoja, joilla saavutettavuusongelmia voi kiertää. Jos sivu, ohjelma tai tiedosto ei toimi yhdellä ruudunlukijalla, ensimmäisenä kehotetaan kokeilemaan toista ruudunlukijaa. Verkkosivustojen tapauksessa yleistä on kokeilla myös toista selainta. Vinkkejä annetaan myös erilaisista näppäinkomennoista. Mutta entä jos pistenäyttö ei näytä tekstejä vaikkapa vieraskielisessä e-kirjassa tai tipahtaa matkasta kriittisellä hetkellä, esimerkiksi diaesitystä pitäessä? Toisinaan tuntuu, että opiskelijan pitäisi tuntea pistenäytön ja ruudunlukijan asetukset perinpohjaisesti.

 

On myös paljon tilanteita, joissa erilaiset kikkakolmosetkaan eivät auta. Tällöin vaihtoehdoiksi jää joko antaa saavutettavuuspalautetta sivuston tekijöille tai pyytää mahdollisuutta suorittaa kurssitehtävä jollakin toisella tavalla tai toisessa ympäristössä. Näkövammaiselta opiskelijalta kuluu paljon aikaa ja energiaa taistellessa saavutettavuudeltaan tai käytettävyydeltään puutteellisten ympäristöjen tai materiaalien kanssa. Tämä aika ja energia on pois oikeasti tärkeiltä elämänalueilta kuten varsinaisesta opiskelusta, omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta sekä palauttavasta vapaa-ajasta.

 

Nykyinen opiskelu ja työelämä vaativat paljon tietoteknistä osaamista lähes kaikilta, mutta näkövammaiselta yhteiskunnan mukana pysyminen, tavallinen arjen asiointi mukaan luettuna, vaatii jopa keskimääräistä parempia digitaitoja. Tämä tuntuu kokemukseni perusteella aiheuttavan polarisaatiota näkövammaisten digitaidoissa. IT-asioista muutenkin kiinnostuneilla näkövammaisilla nämä taidot kehittyvät huippuunsa, kun taas osan näkövammaisista digitaidot jäävät erittäin heikoiksi. Yksi avain näkövammaisten ihmisten yhdenvertaisuuteen ja psyykkiseen jaksamiseen niin opiskelussa, työelämässä kuin muussakin arjessa on digitaalisten palvelujen saavutettavuus. Saavutettava ympäristö kannustaa paremmin myös jokaista kehittämään omia digitaitojaan kuin ympäristö, johon ei koe olevansa tervetullut.

 

Saavutettavuuteen liittyy havaintojeni mukaan ainakin seuraavia väärinkäsityksiä (osa näistä on ollut myös omia käsityksiäni ennen saavutettavuuteen perehtymistä):

  • Sosiaalisen median saavutettavuus ei kuulu saavutettavuussäädösten piiriin.

Julkisten palveluiden saavutettavuudesta todetaan Saavutettavuusvaatimukset-sivulla: ” Jos organisaatiolla on käytössään sosiaalisen median kanavia, kuten YouTube, Facebook ja Twitter, näissä organisaation julkaisema sisältö kuuluu lain vaatimusten piiriin. Esimerkiksi YouTube-videot pitäisi siis tekstittää vaatimusten mukaisesti. (lähde: https://www.saavutettavuusvaatimukset.fi/lait-ja-standardit/mita-palveluja-ja-sisaltoja-laki-koskee/).

  • Sivuston, sovelluksen tai materiaalin on mahdotonta palvella yhtä aikaa näkövammaisia ihmisiä ja visuaalisuudesta hyötyviä erityisryhmiä. Toisin sanoen, kun näkövammaisuus on suhteellisen harvinaista ja koodaus hankalaa, tulisi painottaa enemmän muita saavutettavuuden lajeja kuin teknistä saavutettavuutta.

Todellisuudessa verkkosivu, sovellus tai oppimateriaali voi olla sekä kognitiivisesti saavutettava (esim. kuvia sisältävä) että ruudunlukijayhteensopiva. Työssäni saavutettavuus jaetaan neljään osa-alueeseen: rakenteelliseen, sisällölliseen, visuaaliseen sekä tekniseen saavutettavuuteen, jotka ovat kaikki yhtä tärkeitä. Pidän tässä avainsanana monikanavaisuutta niin valmiissa sisällössä kuin osissa, joissa käyttäjä vuorovaikuttaa itse sivuston tai sovelluksen kanssa ja tuottaa sinne sisältöä. Oppimisympäristö voi hyödyntää tilanteen mukaan tekstiä, kuvaa, ääntä ja/tai haptiikkaa.

  • Kun Word- tai PowerPoint-tiedoston tallentaa PDF-muotoon, se on automaattisesti saavutettava.

PDF-tiedosto ei ole automaattisesti heti saavutettava, vaan tiedosto tulisi merkitä saavutettavaksi.

  • Saavutettavuusosaaminen on lähinnä jotakin huipputeknistä ja siten esim. tavallisen opettajan ulottumattomissa.

Osa saavutettavuusosaamisesta sitä onkin, mutta saavutettavuudessa on kyse paljon muustakin. Jokainen voi pienillä arjen teoilla lisätä esimerkiksi näkövammaisen henkilön kuulumisen kokemuksia verkossa. Kuvien kuvailujen lisääminen sosiaaliseen mediaan ja havainnollinen kieli videoissa (ei tuolla-täällä-sanoja) ovat esimerkkejä tällaisista pienistä teoista. Alkuun pääseminen vaatii vain oikeanlaisen osallistavan toimintakulttuurin ja asenteen. Opettaja voi lisätä opetuksensa saavutettavuutta esimerkiksi osallistamalla oppimisympäristöjen valintaan ja opetusmenetelmien suunnitteluun oppijoita, joille saavutettavuus on erityisen tärkeää, sekä tekemällä yhteistyötä saavutettavuusasiantuntijoiden kanssa. Kysymys ”Miten voisin huomioida sinut paremmin opetuksessani?” vie jo pitkälle.

 

Saavutettavuusosaamiseen kuuluu mielestäni myös myönteinen puhe saavutettavuudesta ja asian säännöllinen esillä pitäminen. Saavutettavuudesta ei tulisi viestiä jonakin ”välttämättömänä pahana”, joka pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Saavutettavuutta täytyy myös ylläpitää. Olen törmännyt moniin sivustoihin, jotka ovat joskus olleet saavutettavia, mutta yksi päivitys on tehnyt sivustosta mahdottoman käyttää.

 

On tärkeä muistaa, että uuden sukupolven näkövammaisilla on yhä enenevissä määrin liitännäisvammoja tai -sairauksia. Lääketieteen kehityksen vuoksi kaltaisiani, joilla on ”pelkästään näkövamma”, on lapsissa ja nuorissa entistä vähemmän. Esimerkiksi erilaiset kognitiiviset ja motoriset rajoitteet voivat mutkistaa tieto- ja viestintäteknologian käyttöä. Siten kikat, joita näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmässä jaetaan ongelmien kiertämiseen ja joita moni ”vain sokea” ihminen käyttää, eivät onnistu kaikilta. Arjessa tarvittavan palvelun tulisi olla mahdollisimman intuitiivisesti opittavissa ja käytettävissä. Digitaalinen saavutettavuus on nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä tärkeää kuin fyysisen ympäristön esteettömyys.

 

Senni Hirvonen, erityispedagogiikan opiskelija

Itä-Suomen yliopisto

Toukokuu 2020

Tieto- ja viestintäteknologian mahdollisuudet ja uhat näkövammaisten ihmisten inkluusiolle

 

Tervehdys uudelta TUVET-bloggaajalta! Esittelen alkuun hieman itseäni. Olen Senni Hirvonen, joensuulainen maisterivaiheen erityispedagogiikan opiskelija. Pitkänä sivuaineena opiskelen sosiaalipedagogiikkaa. Olen ollut syntymästäni saakka sokea, ja yhdenvertaisuuskysymykset kiinnostavat minua niin ammatillisesti, omakohtaisesti kuin vammaisjärjestöaktiivisuuden kautta. Olen työskennellyt viime elokuusta lähtien tuntityöntekijänä verkkopalvelujen saavutettavuuteen erikoistuneessa yrityksessä, jossa pääasiallisia tehtäviäni ovat olleet verkkosivustojen saavutettavuusauditoinnit. Opintojeni aikana olen myös ohjannut jonkin verran alueellisen näkövammaisyhdistyksen työntekijänä näkövammaisia ikäihmisiä digitaidoissa, kuten tietokoneen ja puhelimen peruskäytössä.

Opinnoissani, töissäni sekä omien arkikokemusteni kautta olen usein pohtinut yhtäältä digitalisaation osallistavaa, mutta toisaalta syrjäyttävää vaikutusta eri-ikäisiin näkövammaisiin henkilöihin. Teknologinen kehitys on mahdollistanut näkövammaisille paljon. Tietokone apuohjelmineen ja -välineineen, älylaitteet sekä skanneri ja pistekirjoitustulostin ovat lisänneet näkövammaisten ihmisten mahdollisuuksia opiskella monipuolisesti ja työskennellä monenlaisilla ammattialoilla ja myös huippuluokan asiantuntijatehtävissä. Tämä murtaa perinteistä käsitystä tyypillisistä ”näkövammaisammateista”, joina on pidetty lähinnä suorittavia tehtäviä kuten hierojana ja käsityöläisenä toimimista. Tietokonetta ja älypuhelinta voi käyttää itsenäisesti ruudunlukijoiden, puhe- ja suurennusohjelmien ja/tai pistekirjoitusnäytön avulla. Itse olen esimerkiksi jo yläkoulussa lukenut oppikirjoja ja kirjoittanut muistiinpanoja tietokoneella, kun muut käyttivät paperisia kirjoja ja vihkoja. Oppikirjoja voi tietysti kuunnella myös perinteisinä äänikirjoina, mutta niidenkin kuuntelu onnistuu nykyään puhelimella tai tietokoneella, ilman erillistä kuuntelulaitetta. Oppimismonisteita, kirjeitä ja kokonaisia kirjoja voi skannata, minkä jälkeen niitä voi kuunnella puhesyntetisaattorilla tai lukea pistenäytöllä tietokoneelta tai puhelimelta. Mikäli tietokonetta ja pistenäyttöä ei voi kuljettaa mukana kaikissa työtehtävissä tai niiden käyttö olisi sosiaalisesti hankalaa, asiakirjoja ja muistiinpanoja voi tulostaa tietokoneelta paperille pistekirjoitusmuotoon.

Monet teknologiset sovellukset lisäävät näkövammaisen ihmisen autonomiaa. Esimerkiksi lapsuudenkodista pois muuttaminen herättää monella nuorella ja erityisesti monella vanhemmalla paljon kysymyksiä ja jopa huolta. Teknologia voi oikein käytettynä olla tukemassa nuoren omatoimisuuden kasvua. Älylaitteeseen ladattavilla sovelluksilla voi esimerkiksi tunnistaa värejä, navigoida tai lukea elintarvikkeiden tuoteselosteita. Yksin asuva näkövammainen henkilö voi tarvittaessa soittaa videopuhelun kaverille tai avustajalle ja selvittää siten jonkin visuaalisen asian, esimerkiksi vaatteiden sopivuuden keskenään tai pyykinpesuohjelman sijainnin. Videopuhelut ovat avuksi myös asioilla liikkumisessa, mikäli avustajaa ei ole käytettävissä. Varsinkin nykyisissä poikkeusoloissa teknologialla voi vastata moniin näkövammaisen ihmisen avuntarpeisiin fyysisen läsnäolon sijasta. Jo normaalistikin henkilökohtainen opintoavustajani tekee suuren osan työstään etänä. Kaikki oppimateriaalit eivät ole valmiiksi saavutettavassa muodossa, ja avustajan tehtävä on muokata niitä minulle luettaviksi. Poikkeusaikana etätyön merkitys on vain korostunut.

Ajattelen teknologian myös yhdenvertaistaneen näkövammaisten sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan viettoa. Kauppojen tuotevalikoimia tai ravintoloiden ruokalistoja voi selata etukäteen netistä, jolloin itse paikan päällä näkevältä ystävältä ei mene niin kauan valikoiman kuvailuun. Elokuvien visuaalisen sisällön kuvailuun on oma sovelluksensa. Moni sokea henkilö käyttää What’s Appia sekä sosiaalisen median kanavista erityisesti Facebookia ja Twitteriä niiden tekstipohjaisuuden vuoksi. Sosiaalisen median kautta näkövammainen henkilö saa helposti (siis sikäli kuin tieto on teksti- eikä kuvamuodossa) tiedon erilaisista tapahtumista, joista joku toinen saattaisi poimia tiedon vaikkapa ilmoitustaululta tai kyltistä.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Maailman yliteknologisoituminen vähentää todellisia ihmiskontakteja, kuten kasvokkaista asiakaspalvelua, ja voi siten lisätä jo valmiiksi marginaalisen ihmisryhmän marginalisaatiota. En sano, että näkövammaisuus tarkoittaisi automaattisesti esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta yksinäisyys ja sen lieveilmiöt ovat kuitenkin ongelma monille näkövammaisille ihmisille. Suuri osa näkövammaisista on länsimaissa ikäihmisiä, joiden taidot ja mahdollisuudet käyttää teknologiaa voivat olla hyvin puutteelliset. Konkreettisimmillaan tämä näkyy vähentyneenä mahdollisuutena kuunnella äänikirjoja, kun fyysisten CD-levyjen lainaamista Celiasta on rajoitettu. Näkövammaisilla myös pienituloisuus ja työttömyys on rakenteellisista syistä keskimääräistä yleisempää. Puhelin tulee kokemukseni mukaan pääsääntöisesti kustantaa itse. Kuitenkaan sokealle käyttäjälle mikä tahansa halpa malli ei sovi, vaan käytettävyydeltään lähes ainoa toimiva vaihtoehto on iPhone. Joidenkin kuntien sosiaalitoimet onneksi myöntävät avustusta älypuhelimen hankintaan.

Kela myöntää tietokoneita, tulostimia, skannereita, ruudunlukuohjelmia ja pistenäyttöjä opiskelijoille ja työssäkäyville, mutta työttömien ja eläkeläisten voi olla vaikeampi saada laadukkaita apuvälineitä. Myös opiskelijat ja työssäkäyvät kertovat usein hitaudesta varsinkin apuvälineiden korjauksessa ja uusimisessa sekä ohjelmien päivityslisenssien saamisessa Kelalta. Usein nämä korjaukset ja päivitykset kuitenkin tarvittaisiin kiireellisellä aikataululla, jotta työn tekeminen tai opiskeleminen voisi ylipäätään jatkua. Toimiessani Näkövammaisten liiton työllisyystoimikunnassa sain kuulla monista tilanteista, joissa näkövammaisen työnteko oli kokonaan estynyt uuden apuvälineen tai korjauksen odottamisen ajaksi.

Yltiöoptimistinen suhde teknologiaan on ongelmallista myös itsenäisyyden näkökulmasta. Ihminen saattaa turvautua teknologiaan liikaakin. Esimerkiksi koronakriisin aikana ruuan tilaaminen kotiovelle voi olla hyvä ratkaisu, mutta normaalioloissa kotiinkuljetuspalveluihin turvautuminen voi turhaan nostaa kynnystä opetella itsenäistä fyysistä kaupassa asiointia. Navigointisovellukset eivät myöskään takaa turvallista liikkumista tai korvaa esim. kohokarttaa. Tärkeimmät reitit on hyvä osata ilman navigaattorin apua, jotta reitistä voi ylipäätään muodostua mieleen jonkinlainen kartta. Intensiivisesti puhelimeen keskittyessä ei myöskään välttämättä huomaa vastaantulevaa autoa. Myös avun pyytäminen toisilta ihmisiltä on tärkeä sosiaalinen taito, jota navigointisovellus ei korvaa. Emme voi luottaa siihen, että teknologia toimisi aina: laitteen akku saattaa loppua ollessamme ulkona, tai yhteiskunta voi kohdata kriisin, jossa teknologian käyttö nykyisellä mittakaavalla ei ole enää mahdollista tai turvallista.

Näkövammaiset kohtaavat usein ongelmia verkkosivustojen ja -palveluiden, sovellusten ja tiedostojen saavutettavuudessa. Sokealle henkilölle saavutettavuus tarkoittaa yhteensopivuutta ruudunlukuohjelmien kanssa, näppäinkomentojen käyttömahdollisuutta sekä tiedon saatavuutta muussakin kuin visuaalisessa muodossa. Kuitenkin kulttuurimme, pedagogiikka mukaan lukien, tuntuu ylikorostavan visuaalisuutta muiden aistien kustannuksella. Lisäksi useilta tahoilta puuttuu ymmärrys saavutettavuuden käytännön merkityksestä sekä konkreettinen tekninen osaaminen saavutettavuuteen liittyen. Syvennyn käsittelemään saavutettavuutta seuraavassa blogitekstissäni.

 

Senni Hirvonen, erityispedagogiikan opiskelija

Itä-Suomen yliopisto

Huhtikuu 2020

Tavoitteiden vaatimustason pohdintaa

 

Perusopetuksen opetussuunnitelmassa sana ”tavoite” esiintyy monta sataa kertaa. Suunnitelmassa kerrotaan mihin tavoitteisiin koko peruskoulu tähtää ja miten koulutuksen järjestäjän tulee ottaa asetetut tavoitteet huomioon. Myös oppilaille asetettavia tavoitteita kuvataan. Ne ovat usein luettavissa ohjeina opettajille, miten tulee toimia. Esimerkiksi äidinkielen opetuksen kohdalla opastetaan opettajaa seuraavin sanoin: ”… ohjata ja innostaa oppilasta lukutaidon oppimisessa ja tekstien ymmärtämisen taitojen harjoittelussa sekä auttaa häntä tarkkailemaan omaa lukemistaan.” (Löytyy kohdasta Suomen kieli ja kirjallisuus – oppimäärän opetuksen tavoitteet vuosiluokilla 1–2, sivulta 109). Sivulta 74 löytyy ohje: ”Tavoitteet asetetaan siten, että ne ovat saavutettavissa olevia ja oppilaalle mielekkäitä”. Ja tästä päättää opettaja. Onneksi näin, sillä olisi kai aika teknistä poimia tavoite valmiista listasta. Mutta miten asettaa mielekäs ja saavutettava tavoite?

Millainen vaatimustaso on hyvä? Sen pitää olla korkealla, vaatii opetusta tutkinut Hattie (2009, 164). Kun tavoitetaso on korkea, saadaan hyviä oppimistuloksia. Näin myös erityisopetuksessa, summaa Hattie. Jos taas tavoite on tuskallisen korkealla, oppilaan näkökulmasta saavuttamattomissa, oppiminen estyy. Miten siis määritellä juuri sopiva vaatimustaso, ja samalla pitää odotukset mahdollisimman korkeina, mutta ilman painostusta?

Kokenut erityisopettaja, KT Piia Ruutu kertoo, miten hän ja kollegansa ottivat oppilaan mukaan pohtimaan omien tavoitteidensa vaatimustasoa. Piia korostaa tässä työssä ennakkotyön tärkeyttä. Lapsen ja hänen läheisten aikuistensa yhteisissä keskusteluissa ennen tavoitteiden asettamista jäsennetään yhteistä ymmärrystä siitä, miten eri tilanteet ja asiat sujuvat. Piia kertoo, että Resetti-toiminnassa käytetään ns. liikennevaloja. Vihreällä värillä havainnollistetaan se mikä sujuu ja onnistuu itsenäisesti ja monissa erilaisissa tilanteissa. Keltaisella värillä hahmotetaan se, mikä vaatii ponnistelua ja pinnistelyä. Kun joku toiminta, harjoittelu tms. tuntuu ”keltaiselta” ollaan tekemisissä sellaisen asian kanssa missä taito on kehittymässä, onnistuminen on mahdollista ja odotettua. Mutta myös kuormitus voi olla suurta ja mahdollisuudet epäonnistua ovat olemassa. Kun oppilas ponnistelee uuden asian oppimiseksi, hän saattaa tarvita apua, ja voi olla, että hetkellisesti alkaa tuntua siltä, että nyt menee jo punaisen puolelle. Eli oppilas tarvitsee aikuisen apua selvitäkseen eteenpäin. Värejä voidaan käyttää siis paitsi suunnittelussa, myös suoraan tilanteissa. Näin oppilas itsekin havaitsee tavoitteiden vaatimustason omassa oppimisessaan.

No mitäs jos tavoitetta ei saavuteta? Silloin on hyvä tarkistaa kaikki lähtökohdat, jotka johtivat tavoitteen asettamiseen.  Voihan olla, että osatehtävät tai välietapit ovat liian isoja tai kaukana toisistaan. Liian laaja tehtäväkokonaisuus ilman saavutuksia voi heikentää motivaatiota. Vai olisiko sittenkin niin, että tavoite on liian helppo? Joskus saa kuulla, että vaatimustason nostaminen saattaakin yllättäen parantaa tulosta! Mutta syytä lienee tarkastella myös mitä menetelmiä käyttää opetuksessa tai pohtia omaa opetustyyliään. Ja tämä on pedagogista viisautta.

 

Raija Pirttimaa, dosentti, Jyväskylän yliopisto

Haastattelussa ohjaava opettaja, KT Piia Ruutu, Valteri

Helmikuu 2020

VIP i Svenskfinland – som på Strömsö?

Barn och ungdomar i behov av krävande särskilt stöd finns också bland svenskspråkiga i Finland. När VIP nätverksarbetet startade år 2018 var det en självklarhet att också de finlandssvenska aktörerna som arbetar för barn och unga i behov av krävande särskilt stöd, skulle vara med i det nationella VIP utvecklingsarbetet. Utmaningarna i att skapa ett fungerande stödnätverk för dessa barn och ungdomar är nationellt heltäckande, oberoende av språk och därför behöver vi kunskap och samarbete över språkgränserna för att få en fungerande helhet. Arbetet gäller inte enbart arbete över språkgränserna utan speciellt viktigt i VIP nätverksarbetet är att utveckla servicemodeller som är mångprofessionella och sektorsövergripande inom utbildning samt social- och hälsovård.

Bakgrund och målsättning

Bakgrunden till VIP arbetet är bland annat det gemensamma forsknings- och utvecklingsprojektet VETURI 2011-2015 vid Helsingfors och Jyväskylä universitet. Forskningen lyfte fram de utmaningar som utbildningsanordnare, lärare, vårdnadshavare och organisationer påpekade gällande att ordna undervisning samt rätten att få undervisning för elever i behov av krävande särskilt stöd. I forskningen beaktade man också responsen ur lagliga perspektiv. I slutrapporten som  Undervisnings- och kulturministeriet publicerade 2017, Vaativa erityinen tuki esi- ja perusopetuksessa, är VIP arbetet det tredje utvecklingsförslaget av sammanlagt tolv.

Målsättningen med VIP-nätverkets arbete 2018-2020 är att utveckla det mångprofessionella samarbetet mellan utbildning, sociala sektorn och hälsovården. Dessutom vill man förändra verksamhetskulturen så att tidigt ingripande och förebyggande stödåtgärder blir lättillgängliga. Målet är också att stärka den kunskap som finns inom området och sprida god praxis och fungerande modeller över kommungränserna. Samarbete med forskning och universitet samt lärarutbildningen är också en viktig del i arbetet.

Huvudmålsättningen är alltså att barn och unga som är i behov av krävande särskilt stöd får stödet tidigare, lättare och mera effektivt.

Nätverksarbetet så långt

Nätverkets arbete styrs och utvärderas av en mångprofessionell styrgrupp som Undervisnings- och kulturministeriet grundat. VIP-nätverkets arbete är regionalt indelat enligt de fem universitetscentralsjukhusområdena; HUCS, ÅUCS, TAUS, KUS och OUS. Svenskspråkiga deltagare finns inom HUCS och ÅUCS området. Inom de fem regionala verksamhetsområden planeras och koordineras verksamheten av en tillsatt mångprofessionell kärngrupp. Svenskspråkiga kärngruppsrepresentanter finns i HUCS och ÅUCS verksamhetsområde.

Sedan VIP arbetet inleddes har det hänt en hel del. Bland annat har det inom alla verksamhetsområden pågått kontinuerliga nätverksträffar ca två dagar per termin. I de dagarna har ca 100 personer/område från olika sektorer deltagit i fortbildning och kunskapsöverföring gällande lagstiftning, nya infallsvinklar, nätverkssamarbete, nya verksamhetsmodeller för elevvården och lokala välfungerande modeller för barn och unga i behov av krävande särskilt stöd. Mycket material från nätverksdagarna går att hitta på svenska på VIP-nätverkets hemsida vip-verkosto.fi.

Förutom nätverksdagarna har det grundats tre temagrupper som specifikt arbetar med följande aktuella ämnesområden; elever som inte går i skola, utbildning som ordnas enligt verksamhetsområde och elever som är placerade utanför deras egna hem.

I samband med VIP-nätverksarbetet har också ett intensivt forskningssamarbete, TUVET, inletts med Helsingfors Universitet, Jyväskylä Universitet och Universitetet i Östra Finland.

VAATU Svenskspråkiga aktörer och utmaningar inom krävande särskilt stöd

VAATU är förkortningen på de aktörer som inom undervisningssektorn arbetar specifikt med krävande särskilt stöd nationellt; sjukhusundervisningen, statens skolhem, Valteri center för lärande och kompetens och Elmeri-skolorna. Under hösten 2019 har samarbetet mellan dessa fyra aktörer inletts för att bygga upp en fungerande och heltäckande konsultationsmodell gemensam för alla verksamhetsområden.

I Svenskfinland har vi utöver det nationella VAATU-arbetet även samlat de aktörer som erbjuder tjänster på svenska. Aktörer som arbetar med krävande särskilt stöd på svenska är; sjukhusundervisningen, Statens skolhem, Valteri center för lärande och kompetens, Skilla och skolor som i sin verksamhet har grupper med undervisning enligt verksamhetsområde motsvarande Elmeri.  Med dessa aktörer har vi haft två samarbetsmöten för att kartlägga tillgången och behovet av svenskspråkiga tjänster. Deltagarna har även utsett representanter från de svenska aktörerna till de nationella VAATU grupperna inom HUCS och ÅUCS verksamhetsområde.

Utmaningarna som lyfts fram från fältet gällande krävande särskilt stöd på svenska i Finland, är bland annat följande;

  • Avsaknad av svenskspråkiga tjänster områdesvis.
  • Stor variation i tolkningen av vem som skall studera enligt verksamhetsområde.
  • Bristfällig informationsöverföring vid stadieövergångar.
  • Stor brist på behöriga lärare och psykologer i södra Finland.
  • Avsaknad av heltäckande sjukhusundervisning.
  • Tidsbrist i vardagen för att kunna samarbeta i nätverk.

Önskemål om en svenskspråkig VIP-nätverksdag har framkommit i många diskussioner och till hösten kommer en svensk VIP-nätverksdag att förverkligas.

Fortsättning

Och svaret på frågan om det går som på Strömsö med VIP-nätverksarbetet på svenska i Finland är: Nej, inte ännu! Vi har kommit en bit på vägen men medvetenhet, vilja och samarbete över sektorsgränserna måste stärkas ytterligare. Vi behöver delta aktivt i det nationella VIP-utvecklingsarbetet för att skapa värdefulla fungerande tvåspråkiga lösningar.

 

Misa Möller

Svenskspråkig kontaktperson för VIP-nätverket

Handledande lärare, Valteri center för lärande och kompetens, Skilla

misa.moller@valteri.fi

Tammikuu 2020

Moniammatillisen yhteistyön toimintamallin tutkimusperustainen kehittäminen

Moniammatillinen yhteistyö kuuluu jokaisen oppilaitoksen arkeen ja mitä enemmän oppilaitoksessa on tehostetun, erityisen tai vaativan erityisen tuen tarvitsijoita, sitä tärkeämmäksi osaksi arkea muodostuu toimiva moniammatillinen yhteistyö. Aina tämä ei ole helppoa.

Toimivan moniammatillisen yhteistyön toteutumiseksi tarvitaan Bronsteinin (2003) mukaan ymmärrystä omista ja muiden toimijoiden ammatillisista rooleista ja rakenteellisten tekijöiden tulee olla kunnossa. Yhteiset myönteiset kokemukset aiemmasta toiminnasta sekä persoonalliset tekijät vaikuttavat paljon siihen, miten yhteistyö muiden ammattilaisten kanssa toimii. Lisäksi tärkeitä ovat yhteiset päämäärät ja tavoitteet, tarvitaan joustavuutta ja reflektointia sekä ammattilaisten keskinäistä riippuvuutta. Näiden tekijöiden avulla voi mahdollistua uudenlaisia ammatillisia toimintatapoja.

 

Toimintamallin kehittäminen

TUVET –hankkeen yhtenä tavoitteena on kehittää toimintamalli moniammatilliseen yhteistyöhön tutkimuksen tuella. Mallia on tarkoitus hyödyntää opettajankoulutuksessa siten, että maisterivaiheen erityisopettajaopiskelijat, psykologian opiskelijat sekä sosiaalityön ja sosiaalipsykologian opiskelijat Itä-Suomen yliopistossa pääsevät seuraavina lukuvuosina perehtymään toimintamalliin osana Moniammatillinen vuorovaikutusosaaminen –opintojaksoaan.

Kehittämistyötä toimintamallin luomiseksi tehdään yhteistyössä erään yhtenäiskoulun kanssa. Tavoitteena on kehittää sellainen malli, jota voitaisiin soveltaa jatkossa myös muissa vastaavanlaisissa oppilaitoksissa. Toki jokainen koulu on oma yhteisönsä omine piirteineen ja ominaisuuksineen, mutta pyrkimyksenä siis on, että toimintamallia voisi soveltaa muuallakin.

 

Kyselyt ja haastattelut sekä pro gradut mukana kehittämistyössä

Toimintamallin kehittämisen tueksi valtakunnallisen VIP-verkoston moniammatillisille toimijoille (N=104) toteutettiin kysely siitä, mitkä tekijät tulee huomioida ja mitä tekijöitä on oltava mukana, kun toteutetaan moniammatillista yhteistyötä. Tämän kyselyn vastaukset loivat pohjan kehittämistyön suunnittelulle. Kiitos kaikille, jotka vastasitte!

Yhteistyökoulun luokan-, aineen- ja erityisopettajia (N=24) haastateltiin, jotta saatiin tietoa heidän toiveistaan ja näkemyksistään toimintamallin kehittämiseksi. Syksyn 2019 aikana on toimintamallia suunniteltu yhdessä koulun ammattilaisten kanssa. Valmisteilla on pro gradu -tutkimus, joka keskittyy toimintamallin kehittämiseen, ja jossa yhteistyössä opettajien kanssa suunnitellaan toimintaa eteenpäin. Tässä tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisena opettajat kokevat koulun roolin oppilaiden hyvinvoinnin tukemisessa sekä miten opettajien mielestä oppilaiden hyvinvointia tulisi tukea. Lisäksi tutkimuksessa selvitetään kuinka moniammatillista yhteistyötä tulisi opettajien mielestä koululla toteuttaa ja millä tavoin moniammatillisen työskentelyn saavutuksia tulisi seurata.

 

Psyykkari osana toimintamallia?

Koulussa aloitti elokuun 2019 alussa moniammatillisena toimijana myös psykiatrinen sairaanhoitaja, psyykkari. Kehitettävän toimintamallin tueksi tavoitteena on selvittää, miten psyykkaritoiminta tukee opettajien arkea ja oppilaiden kouluhyvinvointia. Sote-puolen ammattilaisten osallistuminen oppilaitoksissa on monimuotoista eri puolella Suomea. Käytännöt ovat vaihtelevia ja arjen kiire sekä valtava työmäärä ovat realismia, joka haastaa moniammatillisen työn toimivuutta. Löytyisikö tähän jonkinlaista käytännön vinkkiä kehitteillä olevasta toimintamallista? Olemassa oleviin resursseihin on vaikeampi vaikuttaa.

Toinen hankkeessa tehtävä pro gradu -tutkimus on valmisteilla psyykkaritoiminnasta. Gradussa selvitetään opettajien näkemyksiä siitä, millä tavoin psyykkarin läsnäolo ja toiminta koulussa tukee oppilaiden hyvinvointia. Tutkimuksessa ollaan kiinnostuneita siitä, millaisena opettajat näkevät oppilaiden kouluhyvinvoinnin ja millaisena psyykkarin toiminta on näyttäytynyt oppilaiden kouluhyvinvoinnin tukemisen näkökulmasta. Lisäksi tavoitteena on selvittää, miten psyykkaritoimintaa voidaan edelleen kehittää.

Kolmas pro gradu -tutkimus keskittyy oppilaiden kokemuksiin psyykkarin kanssa työskentelystä. Tässä opinnäytetyössä tarkastellaan sitä, miten oppilaat ovat kokeneet psyykkarin kanssa työskentelyn ja millaisia hyvinvointiin liittyviä haasteita he ovat kokeneet koulussa. Lisäksi tarkastellaan sitä millaisia merkityksiä psyykkaritoiminnalla voi olla oppilaiden kokemaan hyvinvointiin koulussa.

 

Yhteistyö ja kehittäminen jatkuu

Toimintamallin kehittämistyö on puolivälissä. Valmistuvat opinnäytetyöt antavat tutkimusperustaisen tuen sille, millainen moniammatillisen yhteistyön toimintamalli tulee olemaan, ja miten mallin toimivuutta voi seurata ja edelleen kehittää. Kiinnostuneena odotan tutkielmien tuloksia ja yhteistä pohdintaa siitä, miten tulosten avulla saamme toimintamallia edelleen vietyä eteenpäin tässä yhteistyökoulussa!

 

Aino Äikäs, yliopistonlehtori, UEF

Lähteet:

Bronstein, L. 2003. A model of interdisciplinary collaboration. Social work 48 (3) 279-306.

Marraskuu 2019

Mistä on hyvä yhteistyö tehty?

Hyvä ja toimiva yhteistyö ei ole itsestäänselvyys. Olemme kuluneen lukuvuoden aikana työstäneet täällä Helsingin yliopistossa projektia, jossa tarkastelemme vastikään avatun alakoulun toimintakulttuuria ja toimintakulttuurin muutosta. Koulun kantavana teemana on henkilökunnan yhteistyö.

Olemme haastatelleet koulun opettajia, ohjaajia, johtoa sekä oppilaita. Lisäksi olemme keränneet henkilökunnalta kyselyaineistoa ja havainnoineet koulun arkea oppitunneilla. Tämä blogikirjoitus perustuu koulun henkilökunnan ajatuksiin yhteistyöstä.

Kysyimme koulun henkilökunnalta lukuvuoden alkaessa, kuinka tärkeänä he pitävät yhteistyötä ohjaajan, luokanopettajan, erityisluokanopettajan, erityisopettajan ja huoltajan kanssa. Vastaukset annettiin asteikolla 1–5 (1: ei lainkaan tärkeä, 5: erittäin tärkeä). Kaikissa kyseisissä kohdissa vastausten keskiarvo oli reilusti yli 4, eikä kukaan antanut näille kysymyksille arvoja 1 tai 2.

Hyvä alku siis! Yhteistyötä ollaan selvästi valmiita tekemään, siihen suhtaudutaan positiivisesti ja se koetaan tärkeäksi.

 

Miksi yhteistyötä tehdään ja miksi se koetaan tärkeäksi?

Koulussa yhteistyöllä voi olla useita tavoitteita. Parhaimmillaan siitä hyötyvät niin henkilökunta kuin oppilaatkin, usealla eri osa-alueella. Yhteistyön tavoitteista on tärkeää keskustella ja luoda jonkinlainen yhteisymmärrys.

Eräs ohjaaja kuvasi tavoitettaan yhteistyölle seuraavasti: 

”No minusta se tavote on just se et me saadaan sinne luokan ilmapiiriin semmonen hyväksyvä ja positiivinen ja lapset saa siitä semmosta malliesimerkkii miten kuuluu toimia toisten ihmisten kanssa.”

Yhteistyön tavoitteena voi myös olla antaa oppilaille mahdollisuus tutustua toisiin oppilaisiin ja ylipäätään erilaisiin ihmisiin. Parhaimmillaan tämä voi johtaa uusien merkittävien ystävyyssuhteiden syntymiseen, kuten eräs erityisluokanopettaja kuvasi.

Tärkeä tavoite on tehdä yhteistyötä koulussa ”nimenomaan oppilaslähtöisesti — oppilas edellä”, kuten yksi ohjaaja kuvaili.

Useat vastaajat toivat esille sen, miten suuri merkitys yhteistyöllä on oppilaiden kannalta. Erään luokanopettajan mukaan henkilökunnan tehtävänä on yhdessä miettiä ”millai parhaiten saatais kaikki asiat järjestymään ja miten se olis viisainta toteuttaa näillä raameilla mitä meillä on nyt annettu. Et miten me saatais se oppilaitten kannalt mahdollisimman sujuvaks?”

Yhteistyö voi myös merkitä ”oman työkuorman helpottumista, kun talossa on paljon eri alojen osaajia ja tiedon sekä taitojen jakajia.” Onnistunut yhteistyö voi mahdollistaa uusien työtapojen löytämistä. ”Siis kehittää sellaisia tapoja, joita ei vielä ole.”

 

Mitä keinoja, tapoja ja resursseja onnistunut yhteistyö edellyttää?

Onnistunut yhteistyö edellyttää koulun henkilökunnan mukaan avointa ja rehellistä keskustelua, joustavuutta, inhimillisyyttä sekä toisen arvostusta.

Esimerkiksi erään luokanopettajan mukaan hyvä yhteistyö on sitä, että ”keskustellaan avoimesti kaikista asioista ja kaikki joustaa tarpeen mukaan joka suuntaan ja hyvin semmonen sovitteleva ja yritetään päästä yhteiseen lopputulokseen”. Eräs ohjaaja kuvasi puolestaan hyvää yhteistyötä seuraavalla tavalla: ”Hyvä yhteistyö on työkavereiden kanssa että sä pystyt luottamaan siihen toiseen henkilöön. Ja hyvä keskustelutaito tietenki ja huumori on se mikä on hyvä valttikortti. Ja positiivinen mieli.

Työskentelyilmapiiri on keskeinen osa onnistunutta yhteistyötä. Henkilökunnan positiivinen asenne voi myös keventää työtaakkaa, mitä kuvaa seuraava vastaus:

”Henkilökunnan asenne on hyvä, aina saa apua, jos tarvitsee!”

Myös johdolla on keskeinen rooli työskentelyilmapiirin luomisessa. Positiivista ilmapiiriä edistävät esimerkiksi henkilökunnan kuunteleminen ja konkreettisiin huoliin vastaaminen, toimiva tiedonkulku sekä työntekijöiden arvostaminen.

Fyysiset tilat helpottavat osaltaan yhteistyön toteuttamista. Esimerkiksi lähekkäin sijaitsevat luokat ja useat käyttötarkoitusta varten muunneltavat tilat helpottavat yhteistyötä. Valmiissa koulurakennuksessa tiloja ei kuitenkaan voi niin vain muuttaa, vaan joudutaan työskentelemään niissä puitteissa, jotka milloinkin ovat saatavilla. Havainnoimassamme koulussa ollaan hyvässä tilanteessa, sillä luokkien välinen yhteistyö on huomioitu jo koulurakennuksen suunnitteluvaiheessa.

Hyvä yhteistyö vaatii koulun henkilökunnalta aikaa. Aikaa tarvitaan niin suunnitteluun, asioista sopimiseen, toteuttamiseen kuin tutustumiseenkin. Halua erilaisten yhteistyömallien kehittämiseen voi olla enemmän, kuin mitä käytettävissä oleva suunnitteluaika mahdollistaa. Kiireen keskellä yhteinen suunnitteluaika on kultaakin kalliimpaa!

 

Mistä on siis hyvä yhteistyö tehty?

Motivaatiosta ja ajasta,

toimivista työtavoista,

resursseista ja tiloista,

myönteisistä asenteista,

tiedostetuista tavoitteista,

työkavereista ja oppilaista.

 

Kiitos kaikille yhdessä tekijöille!

 

TUVET-hankkeen Helsinki-tiimiläiset

Satu Peltomäki ja Veera Rautiainen