”Tule, tule hyvä mieli – älä tule paha mieli!”

Meidän ihmisten tärkeimpiä perustarpeita on yhteenkuuluvuus toisten kanssa. Tämä perustarve on mahdollistanut lajimme säilymisen ja meidän ihmisten selviytymisen erilaisista uhkaavista tilanteista huolimatta. Jos joku suljetaan ryhmän ulkopuolelle, tiedämme, että vaikutukset ovat pahimmillaan äärimmäisen vakavia. Juuri siksi, että yhteenkuuluminen on meille koko hyvinvoinnin ja melkeinpä hengissä säilymisen kannalta niin tärkeää, osaamme erittäin nopeasti ja taitavasti arvioida ja tulkita sosiaalisia tilanteita, joissa olemme ja elämme.

Aloin miettiä onko puhe ryhmään kuulumisesta jotenkin tämän päivän ilmiö vai onko siitä ollut puhetta jo aikaisemmin. Katselin kirjahyllyäni ja vaikka osaan kyllä tavaroita laittaa kiertoon, niin kirjoista on ollut vaikea luopua. Niinpä hyllyssäni on edelleen yksi ammatillisesti käänteentekevä kirja (muitakin toki on). Vuonna 1984 julkaistiin suomen kielellä ruotsalaisten Ladbergin ja Björlingin kirja Hyvä päiväkoti. Olin muutaman vuoden toiminut päiväkodin johtajana ja kirja avasi silmät kokonaan toisenlaiselle toimintakulttuurille, jota kirjan ohjeiden mukaan aloimme toteuttaa. Pienryhmätoiminta muotoutui omannäköiseksemme meidän päiväkodin keskeiseksi toimintakulttuuriksi. Toiminnan keskiöön nousi lapsen kysymys: ”Pääsenkö mukaan leikkimään?”. Ymmärsimme yhteisesti henkilökunnan kanssa, että ryhmään kuuluminen antaa lapsille sellaisia mahdollisuuksia ja voimavaroja, joita ei voi saada esimerkiksi kahdenkeskisissä ystävyyssuhteissa. Lapset saavat mahdollisuuden kokea kollektiivista osallistumista ja olla kollektiivisissa vuorovaikutussuhteissa (kommunikaatiosuhteissa). ”Oma ryhmä” loi mahdollisuuden yhteenkuuluvuuden kokemukselle, jossa oli mahdollista harjoitella sosiaalisissa tilanteissa tarvittavia taitoja. Henkilökuntana jouduimme myös miettimään, puhummeko kohteliaasti toisillemme ja annammeko positiivista palautetta, lapset nimittäin ottivat meistä mallia. Huomasimme sen konkreettisesti, kun olimme mukana lasten pienryhmäleikeissä. Eli jo siis  40 vuotta sitten  yhteenkuuluvuus on ollut varhaiskasvatuksen alan kirjallisuudessa esillä ja myös toimintakulttuurissa mukana.

Sosiaalisissa tilanteissa toimiminen on toisille meistä vaikeaa ja vuorovaikutus voi mennä solmuun. Erityistä ja varsinkin vaativaa tukea tarvitsevat, ovat välillä hämmennyksissä, miten erilaisista vuorovaikutustilanteista oikein selviää. Tunteet ovat se palautejärjestelmä, jonka avulla me ympäristöämme havainnoimme, arvioimme ja teemme tulkintoja ja johtopäätöksiä toisten aikeista. Tunteet antavat välitöntä palautetta riippumatta siitä haluammeko vai emme ottaa näitä tunteita vastaan. Tunteet ovat hyvä esimerkki siitä, miten mieli, keho ja aivot toimivat yhteistyössä. Kasvojen ilmeet, kehon asennot ja myös kehon eri osissa tuntuvat reaktiot kertovat meille tunteiden ilmaantumisesta. On monia tunteita, jotka ihmiset kokevat samalla tavalla jopa eri kulttuureissa esimerkiksi viha, pelko, onnellisuus ja suru. Mutta myös kulttuurisia eroja on tunteitten ilmaisussa ja toisten ihmisten tunteitten tulkinnassa.

”Tule, tule hyvä mieli – älä tule paha mieli” tapasimme lasteni kanssa hiekkalaatikolla leikkien loruilla. Välillä sai olla yksin ja oltiin niin äiti kuin tyttäret kaveria vailla ja välillä taas porukkaa oli liian kanssa ja tuli riitaa lapioista ja ämpäreistä! Elämä oli helpompaa, kun oli hyvä mieli – mielikuvitus tuli  avuksi – sai ajatella vaikka mitä hauskaa ja kuvitella itsensä milloin miksikin astronautiksi! Äitikin!

 

Autismikirjon ja kehitysvammapsykologian professori Elina Kontu

Tampereen yliopisto, TUVET-hanke

Inkluusion toteuttamisesta liikunnanopetuksessa – Haastattelussa Michelle Grenier

 

Soveltavan liikunnan videosarjan viimeisessä osassa New Hampshiren yliopiston apulaisprofessori Michelle Grenier kertoo, kuinka inkluusiota voidaan toteuttaa liikunnanopetuksessa. Grenier kuvaa sitä, miten inkluusio on paljon muutakin kuin oppilaan opetuspaikka yleisopetuksessa. Oppilaan kuuluminen kouluyhteisöönsä vaatii ennen kaikkea onnistunutta vuorovaikutusta kaikkien oppilaiden kesken. Tutustu videolta Grenierin ajatuksiin inklusiivisen liikunnanopetuksen yhteisöllisyydestä ja kaikkien osallistamisesta oppitunneilla.

Alta pääset videosarjan aiempiin videoihin soveltavasta liikunnasta inklusiivisessa koulussa:

Osa 1. Universal Design for Learning – Haastattelussa Lauren Liebermann (kesto 7min 11s)

Osa 2. Soveltava liikunta inklusiivisessa koulussa – Haastattelussa professori Martin Block (kesto 6min 39s)

 

TUVET-hanke kiittää yhteistyöstä apulaisprofessori Michelle Grenieriä (University of New Hampshire) ja terveyden edistämisen ja soveltavan liikunnan dosentti Kwok Ngia (Itä-Suomen yliopisto).

Soveltava liikunta inklusiivisessa koulussa – Haastattelussa professori Martin Block

 

Kuinka liikunnan opetusta voidaan soveltaa inklusiivisessa koulussa?

Professori Martin Block (University of Virginia) antaa videolla esimerkin liikuntatuntien pistetyöskentelystä, jossa suurempia oppilasryhmiä jaetaan pienempiin. Pienemmissä ryhmissä eriyttäminen ja erilaista tukea tarvitsevien oppilaiden huomioiminen on helpompaa. Block antaa myös esimerkin siitä, miten vertaisohjausta voidaan hyödyntää pistetyöskentelyssä isojen ryhmien kanssa.

Professori Blockin vinkit liikuntatunneille:

1. Hyödynnä pistetyöskentelyä
2. Oppilaat voivat toimia vertaisohjaajina toisilleen
3. Eriyttäminen onnistuu parhaiten pienissä ryhmissä

 

Tutustu Martin Blockin kirjallisuuteen, esimerkiksi:

A Teacher’s Guide to Adapted Physical Education: Including Students with Disabilities in Sports and Recreation, 4th Edition by  Martin E. Block, editor. Baltimore:  Paul H. Brooks Publishing ( 2016).  430 p. ISBN  978-1-59857-669-6.

Mitä soveltava liikunta on?

Erityisliikunnalla (soveltava liikunta) tarkoitetaan sellaisten henkilöiden liikuntaa, joilla on vamman tai sairauden tai muun toimintakyvyn heikentymisen vuoksi vaikea osallistua liikuntaan ja se vaatii siten erityisosaamista. Erityisliikunnan tai soveltavan liikunnan osaamista tarvitaan päiväkodissa, kaikilla kouluasteilla, mutta myös seuratoiminnassa ja omaehtoisissa liikunnallisissa harrastuksissa aikuisiästä vanhuuteen. Voidaan sanoa, että hyvä liikunnanopetus tai -ohjaus on aina sovellettua, koska kaikki liikkujat ovat yksilöitä ja siten erilaisia. Soveltavan liikunnan ammattilainen osaa ottaa huomioon liikkujien erityistarpeet, esim. vammat ja sairaudet, sekä muokkaamaan liikunnan jokaiselle sopivaksi. (Jyväskylän yliopisto 2020.)

Soveltavan liikunnan tutkimus nojaa moniin perustieteisiin ja voi siten olla lähtökohdiltaan esim. kasvatuksellista, psykologista, fysiologista tai sosiologista. Monet kuntoukselliset tutkimusalat kuten lääketiede, fysioterapia tai terveystieteet tulevat hyvin lähelle soveltavan liikunnan tutkimuksen sisältöjä, kun kohteena ovat vammaiset ja pitkäaikaisesti sairaat henkilöt ja heidän liikuntansa.

Lue lisää osoitteessa: https://www.jyu.fi/sport/fi/erityisliikunta

Soveltavan liikunnan koulutus Suomessa

Suomessa on mahdollista suorittaa soveltavan liikunnan opintoja Jyväskylän yliopiston lisäksi esimerkiksi Suomen Paralympiakomitean järjestämässä Soveltavan liikunnan verkkokoulutuksessa. Verkkokoulutuksen avulla on mahdollista kehittää omaa osaamista soveltavan liikunnan ja vammaisurheilun teemoissa.

Tutustu verkkokoulutukseen osoitteessa: https://www.paralympia.fi/verkkokoulutus

 

TUVET-hanke kiittää yhteistyöstä professori Martin Blockia (University of Virginia) ja terveyden edistämisen ja soveltavan liikunnan dosentti Kwok Ngia (Itä-Suomen yliopisto).

Universal Design for Learning – Haastattelussa professori Lauren Lieberman

 

Universal Design for Learning (UDL) on suosittu tapa toteuttaa inklusiivista pedagogiikkaa kouluissa. UDL:n juuret ovat arkkitehtuurissa, jossa tarkoituksena on luoda ympäristöjä ja tuotteita kaikkien ihmisten käyttöön. Rakennusten suunnittelu esteettömäksi pyörätuolia käyttäville henkilöille on koettu vaikeaksi, mutta universaalin suunnittelun myötä rakennukset suunniteltiin lähtökohtaisesti kaikille esteettömiksi. Tämä rakennusarkkitehtuurinen ajattelu muotoutui myöhemmin Universal Design for Learning-opiksi osaksi kasvatusta ja koulutusta.

UDL sisältää kolme perusperiaatetta:

1. Asian esittäminen monin eri tavoin
2. Toiminta ja ilmaisu monin eri tavoin
3. Sitoutumisen tukeminen monin eri tavoin

 

Yllä olevalla videolla professori Lauren Lieberman kertoo kuinka opettajat voivat hyödyntää työssään UDL:ää. Lisäksi prof. Lieberman antaa esimerkkejä UDL:n perusperiaatteista ja kuinka niitä voidaan toteuttaa koulussa. Esimerkkejä voidaan hyödyntää erityisesti liikuntakasvatuksessa, kun halutaan kannustaa kaikkia oppilaita osallistumaan erilaisiin fyysisiin aktiviteetteihin. Suomessa Liikkuva koulu on maanlaajuisesti suosittu ohjelma kouluissa, mutta erityistä tukea tarvitsevien oppilaiden osallistamiseksi tarvitaan lisää tietoa. Jos opettajilla ei ole riittävästi osaamista ja tietoa, se voi johtaa opettajan heikompaan minäpystyvyyden-kokemukseen. Minäpystyvyydellä viitataan opettajien käsitykseen kyvykkyydestään suoriutua opetuksesta.

Video esittelee UDL-ajattelun lyhyesti erityisesti liikuntakasvatuksessa. Lisää tietoa on saatavilla professori Liebermanin tuoreesta kirjasta Universal Design for Learning in Physical Education (julkaisija Human Kinetics, kirjoittajat Lauren Lieberman, Michelle Grenier ja Katrina Arndt).

 

TUVET-hanke kiittää yhteistyöstä professori Lauren Libermannia (The College at Brockport) ja terveyden edistämisen ja soveltavan liikunnan dosentti Kwok Ngia (Itä-Suomen yliopisto).

Saavutettavuuden merkitys näkövammaiselle oppijalle

 

Digitaalisten palvelujen saavutettavuus on yksi kriittisimmistä näkövammaisten ihmisten koulutukselliseen, yhteiskunnalliseen ja sosiaaliseen osallisuuteen vaikuttavista tekijöistä. Seuraavat pohdinnat saavutettavuudesta perustuvat omiin kokemuksiini sokeana ruudunlukijan käyttäjänä, erityispedagogiikan opintoihini sekä työhöni verkkosivustojen saavutettavuusauditoijana Avaava Digitalilla. Lisäksi jotkin esittämäni ajatukset ovat heijastumia meneillään olevasta pro gradu -tutkielmastani, joka käsittelee näkövammaisten nuorten aikuisten näkemyksiä näkövammaistaidoista ja niiden oppimisesta. Kaikki graduun haastattelemani nuoret aikuiset toivat esille saavutettavuuden merkityksen.

 

Liityin yliopisto-opintojeni alussa näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmään, jossa yksi yleisimmistä puheenaiheista ovat ongelmat erilaisten oppimis- ja tenttiympäristöjen sekä opiskelussa tarvittavien ohjelmien ja tiedostojen käytössä ruudunlukijoilla ja näppäinkomennoilla. Tämä aiheuttaa opiskelijoille suurta psyykkistä kuormitusta ja vertaisneuvojen tarvetta. Ryhmässä on jaettu monenlaisia keinoja, joilla saavutettavuusongelmia voi kiertää. Jos sivu, ohjelma tai tiedosto ei toimi yhdellä ruudunlukijalla, ensimmäisenä kehotetaan kokeilemaan toista ruudunlukijaa. Verkkosivustojen tapauksessa yleistä on kokeilla myös toista selainta. Vinkkejä annetaan myös erilaisista näppäinkomennoista. Mutta entä jos pistenäyttö ei näytä tekstejä vaikkapa vieraskielisessä e-kirjassa tai tipahtaa matkasta kriittisellä hetkellä, esimerkiksi diaesitystä pitäessä? Toisinaan tuntuu, että opiskelijan pitäisi tuntea pistenäytön ja ruudunlukijan asetukset perinpohjaisesti.

 

On myös paljon tilanteita, joissa erilaiset kikkakolmosetkaan eivät auta. Tällöin vaihtoehdoiksi jää joko antaa saavutettavuuspalautetta sivuston tekijöille tai pyytää mahdollisuutta suorittaa kurssitehtävä jollakin toisella tavalla tai toisessa ympäristössä. Näkövammaiselta opiskelijalta kuluu paljon aikaa ja energiaa taistellessa saavutettavuudeltaan tai käytettävyydeltään puutteellisten ympäristöjen tai materiaalien kanssa. Tämä aika ja energia on pois oikeasti tärkeiltä elämänalueilta kuten varsinaisesta opiskelusta, omasta hyvinvoinnista huolehtimisesta sekä palauttavasta vapaa-ajasta.

 

Nykyinen opiskelu ja työelämä vaativat paljon tietoteknistä osaamista lähes kaikilta, mutta näkövammaiselta yhteiskunnan mukana pysyminen, tavallinen arjen asiointi mukaan luettuna, vaatii jopa keskimääräistä parempia digitaitoja. Tämä tuntuu kokemukseni perusteella aiheuttavan polarisaatiota näkövammaisten digitaidoissa. IT-asioista muutenkin kiinnostuneilla näkövammaisilla nämä taidot kehittyvät huippuunsa, kun taas osan näkövammaisista digitaidot jäävät erittäin heikoiksi. Yksi avain näkövammaisten ihmisten yhdenvertaisuuteen ja psyykkiseen jaksamiseen niin opiskelussa, työelämässä kuin muussakin arjessa on digitaalisten palvelujen saavutettavuus. Saavutettava ympäristö kannustaa paremmin myös jokaista kehittämään omia digitaitojaan kuin ympäristö, johon ei koe olevansa tervetullut.

 

Saavutettavuuteen liittyy havaintojeni mukaan ainakin seuraavia väärinkäsityksiä (osa näistä on ollut myös omia käsityksiäni ennen saavutettavuuteen perehtymistä):

• Sosiaalisen median saavutettavuus ei kuulu saavutettavuussäädösten piiriin.

Julkisten palveluiden saavutettavuudesta todetaan Saavutettavuusvaatimukset-sivulla: ” Jos organisaatiolla on käytössään sosiaalisen median kanavia, kuten YouTube, Facebook ja Twitter, näissä organisaation julkaisema sisältö kuuluu lain vaatimusten piiriin. Esimerkiksi YouTube-videot pitäisi siis tekstittää vaatimusten mukaisesti. (lähde: https://www.saavutettavuusvaatimukset.fi/lait-ja-standardit/mita-palveluja-ja-sisaltoja-laki-koskee/).

• Sivuston, sovelluksen tai materiaalin on mahdotonta palvella yhtä aikaa näkövammaisia ihmisiä ja visuaalisuudesta hyötyviä erityisryhmiä. Toisin sanoen, kun näkövammaisuus on suhteellisen harvinaista ja koodaus hankalaa, tulisi painottaa enemmän muita saavutettavuuden lajeja kuin teknistä saavutettavuutta.

Todellisuudessa verkkosivu, sovellus tai oppimateriaali voi olla sekä kognitiivisesti saavutettava (esim. kuvia sisältävä) että ruudunlukijayhteensopiva. Työssäni saavutettavuus jaetaan neljään osa-alueeseen: rakenteelliseen, sisällölliseen, visuaaliseen sekä tekniseen saavutettavuuteen, jotka ovat kaikki yhtä tärkeitä. Pidän tässä avainsanana monikanavaisuutta niin valmiissa sisällössä kuin osissa, joissa käyttäjä vuorovaikuttaa itse sivuston tai sovelluksen kanssa ja tuottaa sinne sisältöä. Oppimisympäristö voi hyödyntää tilanteen mukaan tekstiä, kuvaa, ääntä ja/tai haptiikkaa.

• Kun Word- tai PowerPoint-tiedoston tallentaa PDF-muotoon, se on automaattisesti saavutettava.

PDF-tiedosto ei ole automaattisesti heti saavutettava, vaan tiedosto tulisi merkitä saavutettavaksi.

• Saavutettavuusosaaminen on lähinnä jotakin huipputeknistä ja siten esim. tavallisen opettajan ulottumattomissa.

Osa saavutettavuusosaamisesta sitä onkin, mutta saavutettavuudessa on kyse paljon muustakin. Jokainen voi pienillä arjen teoilla lisätä esimerkiksi näkövammaisen henkilön kuulumisen kokemuksia verkossa. Kuvien kuvailujen lisääminen sosiaaliseen mediaan ja havainnollinen kieli videoissa (ei tuolla-täällä-sanoja) ovat esimerkkejä tällaisista pienistä teoista. Alkuun pääseminen vaatii vain oikeanlaisen osallistavan toimintakulttuurin ja asenteen. Opettaja voi lisätä opetuksensa saavutettavuutta esimerkiksi osallistamalla oppimisympäristöjen valintaan ja opetusmenetelmien suunnitteluun oppijoita, joille saavutettavuus on erityisen tärkeää, sekä tekemällä yhteistyötä saavutettavuusasiantuntijoiden kanssa. Kysymys ”Miten voisin huomioida sinut paremmin opetuksessani?” vie jo pitkälle.

 

Saavutettavuusosaamiseen kuuluu mielestäni myös myönteinen puhe saavutettavuudesta ja asian säännöllinen esillä pitäminen. Saavutettavuudesta ei tulisi viestiä jonakin ”välttämättömänä pahana”, joka pitää hoitaa pois päiväjärjestyksestä. Saavutettavuutta täytyy myös ylläpitää. Olen törmännyt moniin sivustoihin, jotka ovat joskus olleet saavutettavia, mutta yksi päivitys on tehnyt sivustosta mahdottoman käyttää.

 

On tärkeä muistaa, että uuden sukupolven näkövammaisilla on yhä enenevissä määrin liitännäisvammoja tai -sairauksia. Lääketieteen kehityksen vuoksi kaltaisiani, joilla on ”pelkästään näkövamma”, on lapsissa ja nuorissa entistä vähemmän. Esimerkiksi erilaiset kognitiiviset ja motoriset rajoitteet voivat mutkistaa tieto- ja viestintäteknologian käyttöä. Siten kikat, joita näkövammaisten opiskelijoiden Facebook-ryhmässä jaetaan ongelmien kiertämiseen ja joita moni ”vain sokea” ihminen käyttää, eivät onnistu kaikilta. Arjessa tarvittavan palvelun tulisi olla mahdollisimman intuitiivisesti opittavissa ja käytettävissä. Digitaalinen saavutettavuus on nyky-yhteiskunnassa aivan yhtä tärkeää kuin fyysisen ympäristön esteettömyys.

 

Senni Hirvonen, erityispedagogiikan opiskelija

Itä-Suomen yliopisto

Tieto- ja viestintäteknologian mahdollisuudet ja uhat näkövammaisten ihmisten inkluusiolle

 

Tervehdys uudelta TUVET-bloggaajalta! Esittelen alkuun hieman itseäni. Olen Senni Hirvonen, joensuulainen maisterivaiheen erityispedagogiikan opiskelija. Pitkänä sivuaineena opiskelen sosiaalipedagogiikkaa. Olen ollut syntymästäni saakka sokea, ja yhdenvertaisuuskysymykset kiinnostavat minua niin ammatillisesti, omakohtaisesti kuin vammaisjärjestöaktiivisuuden kautta. Olen työskennellyt viime elokuusta lähtien tuntityöntekijänä verkkopalvelujen saavutettavuuteen erikoistuneessa yrityksessä, jossa pääasiallisia tehtäviäni ovat olleet verkkosivustojen saavutettavuusauditoinnit. Opintojeni aikana olen myös ohjannut jonkin verran alueellisen näkövammaisyhdistyksen työntekijänä näkövammaisia ikäihmisiä digitaidoissa, kuten tietokoneen ja puhelimen peruskäytössä.

Opinnoissani, töissäni sekä omien arkikokemusteni kautta olen usein pohtinut yhtäältä digitalisaation osallistavaa, mutta toisaalta syrjäyttävää vaikutusta eri-ikäisiin näkövammaisiin henkilöihin. Teknologinen kehitys on mahdollistanut näkövammaisille paljon. Tietokone apuohjelmineen ja -välineineen, älylaitteet sekä skanneri ja pistekirjoitustulostin ovat lisänneet näkövammaisten ihmisten mahdollisuuksia opiskella monipuolisesti ja työskennellä monenlaisilla ammattialoilla ja myös huippuluokan asiantuntijatehtävissä. Tämä murtaa perinteistä käsitystä tyypillisistä ”näkövammaisammateista”, joina on pidetty lähinnä suorittavia tehtäviä kuten hierojana ja käsityöläisenä toimimista. Tietokonetta ja älypuhelinta voi käyttää itsenäisesti ruudunlukijoiden, puhe- ja suurennusohjelmien ja/tai pistekirjoitusnäytön avulla. Itse olen esimerkiksi jo yläkoulussa lukenut oppikirjoja ja kirjoittanut muistiinpanoja tietokoneella, kun muut käyttivät paperisia kirjoja ja vihkoja. Oppikirjoja voi tietysti kuunnella myös perinteisinä äänikirjoina, mutta niidenkin kuuntelu onnistuu nykyään puhelimella tai tietokoneella, ilman erillistä kuuntelulaitetta. Oppimismonisteita, kirjeitä ja kokonaisia kirjoja voi skannata, minkä jälkeen niitä voi kuunnella puhesyntetisaattorilla tai lukea pistenäytöllä tietokoneelta tai puhelimelta. Mikäli tietokonetta ja pistenäyttöä ei voi kuljettaa mukana kaikissa työtehtävissä tai niiden käyttö olisi sosiaalisesti hankalaa, asiakirjoja ja muistiinpanoja voi tulostaa tietokoneelta paperille pistekirjoitusmuotoon.

Monet teknologiset sovellukset lisäävät näkövammaisen ihmisen autonomiaa. Esimerkiksi lapsuudenkodista pois muuttaminen herättää monella nuorella ja erityisesti monella vanhemmalla paljon kysymyksiä ja jopa huolta. Teknologia voi oikein käytettynä olla tukemassa nuoren omatoimisuuden kasvua. Älylaitteeseen ladattavilla sovelluksilla voi esimerkiksi tunnistaa värejä, navigoida tai lukea elintarvikkeiden tuoteselosteita. Yksin asuva näkövammainen henkilö voi tarvittaessa soittaa videopuhelun kaverille tai avustajalle ja selvittää siten jonkin visuaalisen asian, esimerkiksi vaatteiden sopivuuden keskenään tai pyykinpesuohjelman sijainnin. Videopuhelut ovat avuksi myös asioilla liikkumisessa, mikäli avustajaa ei ole käytettävissä. Varsinkin nykyisissä poikkeusoloissa teknologialla voi vastata moniin näkövammaisen ihmisen avuntarpeisiin fyysisen läsnäolon sijasta. Jo normaalistikin henkilökohtainen opintoavustajani tekee suuren osan työstään etänä. Kaikki oppimateriaalit eivät ole valmiiksi saavutettavassa muodossa, ja avustajan tehtävä on muokata niitä minulle luettaviksi. Poikkeusaikana etätyön merkitys on vain korostunut.

Ajattelen teknologian myös yhdenvertaistaneen näkövammaisten sosiaalista kanssakäymistä ja vapaa-ajan viettoa. Kauppojen tuotevalikoimia tai ravintoloiden ruokalistoja voi selata etukäteen netistä, jolloin itse paikan päällä näkevältä ystävältä ei mene niin kauan valikoiman kuvailuun. Elokuvien visuaalisen sisällön kuvailuun on oma sovelluksensa. Moni sokea henkilö käyttää What’s Appia sekä sosiaalisen median kanavista erityisesti Facebookia ja Twitteriä niiden tekstipohjaisuuden vuoksi. Sosiaalisen median kautta näkövammainen henkilö saa helposti (siis sikäli kuin tieto on teksti- eikä kuvamuodossa) tiedon erilaisista tapahtumista, joista joku toinen saattaisi poimia tiedon vaikkapa ilmoitustaululta tai kyltistä.

Kolikolla on kuitenkin kääntöpuolensa. Maailman yliteknologisoituminen vähentää todellisia ihmiskontakteja, kuten kasvokkaista asiakaspalvelua, ja voi siten lisätä jo valmiiksi marginaalisen ihmisryhmän marginalisaatiota. En sano, että näkövammaisuus tarkoittaisi automaattisesti esimerkiksi yksinäisyyttä, mutta yksinäisyys ja sen lieveilmiöt ovat kuitenkin ongelma monille näkövammaisille ihmisille. Suuri osa näkövammaisista on länsimaissa ikäihmisiä, joiden taidot ja mahdollisuudet käyttää teknologiaa voivat olla hyvin puutteelliset. Konkreettisimmillaan tämä näkyy vähentyneenä mahdollisuutena kuunnella äänikirjoja, kun fyysisten CD-levyjen lainaamista Celiasta on rajoitettu. Näkövammaisilla myös pienituloisuus ja työttömyys on rakenteellisista syistä keskimääräistä yleisempää. Puhelin tulee kokemukseni mukaan pääsääntöisesti kustantaa itse. Kuitenkaan sokealle käyttäjälle mikä tahansa halpa malli ei sovi, vaan käytettävyydeltään lähes ainoa toimiva vaihtoehto on iPhone. Joidenkin kuntien sosiaalitoimet onneksi myöntävät avustusta älypuhelimen hankintaan.

Kela myöntää tietokoneita, tulostimia, skannereita, ruudunlukuohjelmia ja pistenäyttöjä opiskelijoille ja työssäkäyville, mutta työttömien ja eläkeläisten voi olla vaikeampi saada laadukkaita apuvälineitä. Myös opiskelijat ja työssäkäyvät kertovat usein hitaudesta varsinkin apuvälineiden korjauksessa ja uusimisessa sekä ohjelmien päivityslisenssien saamisessa Kelalta. Usein nämä korjaukset ja päivitykset kuitenkin tarvittaisiin kiireellisellä aikataululla, jotta työn tekeminen tai opiskeleminen voisi ylipäätään jatkua. Toimiessani Näkövammaisten liiton työllisyystoimikunnassa sain kuulla monista tilanteista, joissa näkövammaisen työnteko oli kokonaan estynyt uuden apuvälineen tai korjauksen odottamisen ajaksi.

Yltiöoptimistinen suhde teknologiaan on ongelmallista myös itsenäisyyden näkökulmasta. Ihminen saattaa turvautua teknologiaan liikaakin. Esimerkiksi koronakriisin aikana ruuan tilaaminen kotiovelle voi olla hyvä ratkaisu, mutta normaalioloissa kotiinkuljetuspalveluihin turvautuminen voi turhaan nostaa kynnystä opetella itsenäistä fyysistä kaupassa asiointia. Navigointisovellukset eivät myöskään takaa turvallista liikkumista tai korvaa esim. kohokarttaa. Tärkeimmät reitit on hyvä osata ilman navigaattorin apua, jotta reitistä voi ylipäätään muodostua mieleen jonkinlainen kartta. Intensiivisesti puhelimeen keskittyessä ei myöskään välttämättä huomaa vastaantulevaa autoa. Myös avun pyytäminen toisilta ihmisiltä on tärkeä sosiaalinen taito, jota navigointisovellus ei korvaa. Emme voi luottaa siihen, että teknologia toimisi aina: laitteen akku saattaa loppua ollessamme ulkona, tai yhteiskunta voi kohdata kriisin, jossa teknologian käyttö nykyisellä mittakaavalla ei ole enää mahdollista tai turvallista.

Näkövammaiset kohtaavat usein ongelmia verkkosivustojen ja -palveluiden, sovellusten ja tiedostojen saavutettavuudessa. Sokealle henkilölle saavutettavuus tarkoittaa yhteensopivuutta ruudunlukuohjelmien kanssa, näppäinkomentojen käyttömahdollisuutta sekä tiedon saatavuutta muussakin kuin visuaalisessa muodossa. Kuitenkin kulttuurimme, pedagogiikka mukaan lukien, tuntuu ylikorostavan visuaalisuutta muiden aistien kustannuksella. Lisäksi useilta tahoilta puuttuu ymmärrys saavutettavuuden käytännön merkityksestä sekä konkreettinen tekninen osaaminen saavutettavuuteen liittyen. Syvennyn käsittelemään saavutettavuutta seuraavassa blogitekstissäni.

 

Senni Hirvonen, erityispedagogiikan opiskelija

Itä-Suomen yliopisto